Vain surkimukset palkitsevat?

Minä en tarvitse porkkanaa tai makkaraa. Saan eläimet toimimaan ilman palkkioitakin, minun ei tarvitse lahjoa niitä. No hienoa, sehän kertoo ilmiselvästi siitä, että olet parempi ihminen tai taitavampi kouluttaja, kuin sellainen joka tarvitsee (#juueitod). Toki ruokapalkkioiden käyttö kertoo puutteellisesta kunnioituksesta tai luottamuksesta tai koulutustaidosta tai liian vähäisestä karismasta (#kukkua). Palkkioiden ”tarvitseminen” on yksi ajatus, joka kertoo siitä, miten teoriaa oppimisesta ei välttämättä ymmärretä tai osata soveltaa.

Ihminen ei koulutustilanteessa ole se, joka tarvitsee porkkanaa tai keppiä. Se on eläin. Porkkanaa tai keppiä käytetään käytösten todennäköisyyden lisäämiseen tai vähentämiseen pitkällä aikavälillä.

vahvisteet ja rankaisut

 

Jos toivomasi käytös on jo vahva, hienoa! Jos se ei ole vahva ja haluat, että sitä tapahtuu tulevaisuudessakin, sitä täytyy vahvistaa. Jos et  ole itse tahallisesti tai tahattomasti vahvistanut käytöstä, joku muu on ehkä tehnyt niin tai ehkä käytös on itsestään vahvistuva tai ehkä eläin kokee käytöksen palkitsevaksi tai ehkä eläin on oppinut, että käytöksen jälkeen tapahtuu jotain mukavaa. Työkalupakissa on erilaisia vaihtoehtoja, joita voi käyttää vahvistamiseen. Voit vahvistaa käytöstä poistamalla jotain ikävää tai lisäämällä jotain mukavaa – eläin on aina se, joka määrittelee vahvisteen tai rankaisun. Operantissa koulutuksessa eläin yhdistää oman käytöksensä seurauksiin, jolloin eläin itse on aktiivinen toimija. Operantin lisäksi voi hyödyntää klassista, eli tehdä tilanteesta ”väkisin” joko kiva tai ikävä.

Varsinkin koirien ja hevosten kohdalla kouluttamisen periaatteet hämärtyvät usein häiriöajatusten taakse (vaikka olen kuullut, että jopa papukaijoihin sovelletaan laumadynamiikkaa – nice). Ajatellaan, että sen pitää, koska se on jo X ikäinen. Sen pitää, koska minä sanon. Sen pitää, koska kyllä se osaa, se ei vain viitsi. Se vaan näyttää keskaria, sillä on uhmaikä, blaablaablaablaa. Puhutaan luottamuksesta ja kunnioituksesta, ikään kuin ne olisivat käytöksiä aikaansaavia voimia. Hämätään puhumalla miellyttämisenhalusta, kuiskaamisesta, laumakäyttäytymisestä, auktoriteetista tai karismasta. Tulkitaan ja sanoitetaan kaikkea käytöstä viimeiseen asti; mitäköhän se nyt tarkoittaa, kun se nuolee kättäni – haluaakohan se hallita maailmaa? Mitä jos se ei tottele, mitä sitten tapahtuu? Huomenna se varmaan soittaa pankkiin ja nostaa nimissäni miljoonien velat ja lähtee Kaliforniaan.

Kun eläin toimii jotenkin meitä häiritsevästi, luonnollinen tapa etsiä ratkaisua ongelmaan on kysyä netistä. Koiraihmiset kysyvät jossain ryhmässä ja hevosihmiset htnetissä. Tietenkin siellä joku on törmännyt samaan ongelmaan, ja useammalla on heti heittää pari kuumaa tipsiä käytöksen ”pois kitkemiseen”. Näytä sille kaapin paikka, alista se, tartu sitä niskavilloista, pidä sille puhuttelu. Jokainen ihminen osaa heti luetella eläimen kannalta ikäviä menetelmiä silmiään räpäyttämättä. Jos joku puhuu vahvisteista, hänelle nauretaan. Hohohohoo, kukkahattu taas huutelee.

Namien syöttely korostuu ainakin minun blogissani sen takia, että mielestäni se ei käytännön maailmassa ole samalla lailla tasavertainen työkalupakin työkalu kuin esimerkiksi paineen poisto (puhutaan hevoskoulutuksesta) tai rankaisu (kaikkien eläinten kohdalla). Kaiken järjen mukaan se voisi tai sen pitäisi olla yhtä varteenotettava väline uusien asioiden harjoitteluun kuin vaikkapa normiavut. Siitä huolimatta yhä keskustellaan epäolennaisesta; siitä, kuinka en tarvitse porkkanaa. Saan ne toimimaan muutenkin. Ihan sama kun joku sanoisi, että olen niin taitava ratsastaja, ettei mun koskaan tarvitse löysätä ohjia tai irrottaa pohkeita (ainiin, tämähän on kyllä aika yleistä toisaalta;) – mun hevonen tekee nämä asiat ilman paineen poistoakin. Varmasti tekeekin, mutta kuinka kauan?

Oppimistesteissä negatiivinen ja positiivinen vahviste ovat tasavertaisia. positiivisella vahvisteella on useiden mielestä toivottuja kylkiäisiä. Toistoja tarvitaan palkkioiden avulla vähemmän, vaikka aikaa koulutukseen menee suunnilleen yhtä paljon. Muita palkkiokoulutuksen kylkiäisiä: hevonen viettää vapaaehtoisesti aikaa kouluttajan kanssa (huom. pyydystämisongelmat), hevonen pitää päätään alempana ja on rennompi (huom. jännittävä hevonen, stressaava hevonen, reaktiivinen hevonen) ja sillä esiintyy vähemmän konfliktikäytöksiä (huom. kouluratsastus, lastaaminen, lääkintä…).

Mitä sitten ovat vaikkapa jahtaamiskoulutuksen kylkiäiset? Tai tietoisen negatiivisen vahvisteen? Enemmän konfliktikäytöstä (muissakin kuin kyseisessä tilanteessa), pelkoreaktion yleistyminen ja voimistuminen (jos sitä herätellään koulutuksessa), hevonen ei valitse viettää aikaa ihmisen kanssa (koska ihminen voi esim. milloin tahansa heittää narulla tmv.) .

Kylkiäiset tarkoittavat sitä, että vaikka keskittyisit kouluttamaan yhtä pientä asiaa, kylkiäiset näkyvät muissa yhteyksissä. Ajansäästöä ajatteleva moterni ja rofessionaali hevosihminen laskee nopeasti yksi plus yksi. Tai sitten se keskittyy marmattamaan kaiken maailman porkkanansyöttäjistä ja kieltää kaiken, mitä on mitattavasti voitu havaita. Koska mikään ei vie multa mun mutua. Ja faktat: hevonen menee lahjomalla pilalle, siitä tulee vihainen kun sitä syöttää kädestä, se on jo muutenkin vaarallinen eläin, eikä mikään lelu, se ei enää kunnioita sun tilaa. Ja tärkein: todellinen hevosammattilainen ei tarvitse porkkanaa, koska on niin taitava ja karismaattinen, että saa hevoset tekemään mitä tahansa muillakin (paremmilla) keinoilla. Sama pätee koiranomistajiin, koska kaikkihan me tiedämme, että ”kaikkia haastavia rotuja ei vain pysty lahjomaan” (#bullshit).

 

Koira murisee kun siltä ottaa luun pois

Meillä on 9 kk ikäinen koira. Annoimme sille lauantaina raa’an luun. Kun mieheni yritti ottaa luuta pois, koira murisi ja lopulta puri miestäni käteen.

Näissä tilanteissa luottamus koiraan horjuu, se on selvää. Muutamia asioita on hyvä kuitenkin pitää mielessä, jotta näiltä ikäviltä tilanteilta voidaan välttyä mahdollisuuksien mukaan.

  1. Arvokkaiden resurssien puolustaminen on koirille lajityypillistä ja täysin normaalia käytöstä
  2. Koirien olisi ollut vaikea selviytyä hengissä, jos ne olisivat auliisti jakamassa ruokaansa.
  3. Ruoka (tai yksilöstä riippuen sohva, sänky tai lelut) on oikeasti tärkeä koiralle, koira ei valehtele tai ihmistä ärsyttääkseen omi näitä asioita.
  4. Ennen puremista koira yleensä aina varoittaa. Varoitukset on syytä ottaa vakavasti ja lopettaa koiraa ahdistava tilanne. Varoituksia ovat mm. hotkiminen, jäykistyminen, hampaiden näyttäminen ja murina.
  5. Koiran kokemus siitä, että sen täytyy puolustaa itselleen arvokasta asiaa, on aito.

Joskus ajatusketju menee suunnilleen näin: koira puri, se on henkilökohtainen loukkaus ja pureva koira on vaarallinen ja siksi sitä pitää rangaista, että se tietää, ettei saa purra jatkossa. Koirien kiltteyttä mitataan asteikolla onko se koskaan purrut ketään vai eikö se ole. Tässä unohdetaan kokonaan konteksti, eli missä tilanteessa pureminen tapahtui. Sillä nimittäin on väliä. Niin kauhealta kuin se saattaa kuulostaa, luutaan puolustavan koiran ärähdys ei pitäisi tulla yllätyksenä, eikä se tarkoita sitä, että koira ei olisi ns. yhteiskuntakelpoinen.

Jos haluat muuttaa resursseja puolustavan koiran käytöstä, yritä ensin selvittää, mikä resurssi on kyseessä. Perheenjäsenkin voi olla resurssi. Kun tämä on selvinnyt, voit muuttaa koulutuksella koiran asennetta sen resursseja uhkaaviin ihmisiin (tai muihin koiriin tai eläimiin). Maalaisjärjellä voi miettiä, mitä pitäisi tapahtua, jotta koira ei kokisi lähestyvää ihmistä uhkaksi? Asennemuutokseen tarvitaan kokemushistoriaa – ei riitä, että ihminen uskoo koiran uskovan, että ihminen on ”johtaja”, jolla on ”oikeus” viedä luu, kuin tikkari lapselta. Näin ei suinkaan ole, ja tästä johtuen tilanne yleensä pahenee, jos  resurssiriidasta paisutetaan arvovalta- tai hierarkiakiista. Ajatukset johtajuudesta ovat varmaankin ihanan palkitsevia osalle ihmisistä, mutta eläinten kouluttamisen kannalta täysin tarpeettomia.

Kokemushistoriaa voi rakentaa joka päivä. Ensinnäkin voi ajatella, että koiralle annetaan ruokarauha. Se on hyvä vaihtoehto. En itsekään osaa pelätä taskuvarasta, ennen kuin ensimmäisen kerran jälkeen. Jos koiran ruokarauhaa ei pystytä takaamaan työehtosopimuksen ehtojen mukaisesti, voidaan ryhtyä lisätoimenpiteisiin. Lisätoimenpiteinä voidaan opettaa koiralle, että luuta, sohvaa tai muuta arvotavaraa lähestyvällä yksilölle ei ole pahat mielessä. Jos pelkäisin taskuvarasta, oppisin nopeasti olemaan pelkäämättä, jos jokainen vastaantulija sujauttaisi kympin taskuuni ohimennessään. Samaa voi toteuttaa koiran kanssa. Lähesty luuta, mutta sen sijaan että otat sen pois ja poistut paikalta voittajana, anna koiralle jotain lisää. Opeta myös lapsille se, että koiran kanssa tehdään vaihtareita. Kun koiralla on tarpeeksi kokemuksia siitä, ettei siltä viedä vastikkeetta mitään pois, sillä ei ole enää syytä puolustaa arvotavaroitaan.

Kolmas tapa käsitellä tilannetta on se, että opettaa koiran käymään vaihtokauppaa. Sen sijaan, että ostat yhden luun, osta kaksi. Neuvotteluvaltti säilyy aina sinulla. Tee vaihtokauppaa, ole avokätinen, arvosta koiran omaa mielipidettä.

 

Ongelmakäytös, käytösongelma – mitä eroa?

Puhutaan käytöshäiriöistä, ongelmakäytöksistä, käytösongelmista, häiriökäytöksistä, pahoista tavoista, protestoinnista, kurittomuudesta, johtajuusongelmista ja vaikka mistä. Moni termi on ihmiskeskeinen, mikä tarkoittaa sitä, että odotamme eläinten normaalin käytöksen olevan lähellä ihmisten käytöstä.

Käytösongelma on minusta hyvä termi. Siinä käytös on ongelma, joko eläimelle tai ihmiselle. Käytösongelmia on kolmenlaisia:

  1. Eläin käyttäytyy täysin normaalilla tavalla, mikä häiritsee omistajaa
  2. Eläin käyttäytyy epänormaalilla tavalla, mikä yleensä häiritsee eläintä
  3. Eläin käyttäytyy normaalilla tai epänormaalilla tavalla, jota omistaja on tahattomasti tai tahallisesti vahvistanut

Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat ongelmat, joiden syy löytyy laji- tai rotutyypillisistä käyttäytymistarpeista. Omistaja on saattanut ostaa sian säkissä tai jättänyt katsomatta koiraa karvoihin ostopäätöstä tehdessään. Oikeasti on ihmisiä, joille on täysi yllätys, että kissa on hämäräaktiivinen tai ylipäänsä aktiivinen eläin. Tai että kani ekee papanoita ja käyttää hampaitaan. Tai että hevonen on ”läheisriippuvainen”.

Toki näihin käytöksiin on mahdollista koulutuksella vaikuttaa. Huomattavan paljon auttaa se, että perehtyy laji- ja rotutyypilliseen käyttäytymiseen. Siinä on iso ero, jos yrittää pitää hamsteria tai hevosta yksittäiskarsinassa. Toiselle se on jo lähtökohtaisesti helpompaa. Joka tapauksessa, näissä ongelmissa kyseessä on normaali käytös, jota voidaan muokata esimerkiksi korvaamalla se toisella käytöksellä tai suuntaamalla se sallittuun paikkaan tai aikaan. Jos ongelmana on se, että kissa raapii seinää tai sohvaa, ongelma korjaantuu usein sillä, että hankitaan raapimispuu, joka sijoitetaan oikeaan paikkaan. 

Sitten on toinen ryhmä.

Toisessa ryhmässä eläimen käytös on epänormaalia. Epänormaalia käytöstä on esimerkiksi pakko-oireinen käyttäytyminen. Pakko-oireinen käyttäytyminen eli stereotyyppinen käyttäytyminen on päämäärätöntä toimintaa, joka koostuu usein toistuvista samanlaisista liikkeistä tai liikesarjoista. Stereotyyppinen käytös kertoo puutteellisista elinoloista ja alentuneesta hyvinvoinnista. Pakko-oireista käyttäytymistä on kutominen, imppaaminen, jatkuva nyökyttely, hännän jahtaaminen, karvojen tai höyhenten nyppiminen, kehän kiertäminen, joskus haukkuminen tai aidalla juokseminen. Pakko-oireet syntyvät usein olosuhteissa, joissa eläimellä ei ole mahdollisuutta toteuttaa lajillee tyypillistä käyttäytymistä. Harmillisesti kulttuurissamme näitä väheksytään ja pidetään enemmän ominaisuuksina kuin ongelmina. Verrattuna edelliseen ryhmään nämä ongelmat haittaavat usein eläintä enemmän kuin ihmistä. Pakko-oireiden hoito on hankalaa, ja se lähte aina olosuhteiden muuttamisesta ja virikkeiden lisäämisestä sekä eläimen aikabudjetin muuttamisesta. 

Kolmas ryhmä ongelmakäytöksiä on ns. itseaiheutettuja. Tähän porukkaan kuuluvat ns. huomiohakuiset käytökset, kissojen naukuminen (osittain), haukkuminen (silloin kun koira haluaa jotain), taskuilla räpläävät hevoset jne. Erilaisten käytösten tahaton vahvistaminen on yleistä, koska vaikka itse koemme huutamisen rangaistukseksi, eläin voi kokea sen käytöstä vahvistavaksi palautteeksi.

Käyttämällä oheista kaaviota voi päästä alkuun ongelman syyn löytämisessä.

 

ongelmakaavio

Pelkoaggressiivisuudesta

Kuten jo aiemmin todettu, koirien aggressiiviselle käytökselle on useita syitä. Usein taustalla on pelko. Mikä saa koiran käyttäytymään aggressiivisesti ihmisiä kohtaan?

Puutteellinen pentuaikainen sosiaalistaminen, koiran persoonallisuus ja perimä, huonot tai pelottavat kokemukset ihmisten kanssa sekä kipu tai sairaudet saattavat altistaa koiraa pelkoaggressiiviselle käytökselle. Usein pelkoaggressiiviset koirat pelkäävät vain tiettyjä ihmisiä, kuten eläinlääkäreitä, miehiä tai lapsia; jotkut pelkäävät kaikkia tuntemattomia ihmisiä.

Pelkoaggressiivinen käytös voidaan joskus tulkita väärin ja koiraa rankaistaan. Kun käytöksen taustalla oleva tunnetila on pelko, rankaisu hyvin usein vain pahentaa tilannetta. Kuvitellaan esimerkki, jossa koira nappaa tuolilta äkisti nousevaa henkilöä jalkaan ja koiraa rankaistaan käytöksestä. Mitä rankaisulla aikaansaadaan? Todennäköisesti koira alkaa suhtautua rankaisua edeltävään tilanteeseen yhä epäluuloisemmin ja tuntee itsensä yhä epävarmemmaksi näissä tilanteissa. Lisäksi rankaisu huonontaa suhdetta koiran ja omistajan välillä – koiran luottamus myös tuttuja ihmisiä kohtaan saattaa vähentyä.

Pelkoa on vaikea tunnistaa tai ymmärtää. On vaikea käsittää, miksi koira pelkää tiettyjä ihmisiä, vaikka mitään ikävää ei olisi sattunut tai koiralla ei olisi huonoja kokemuksia. Osa koirista näyttää pelon merkkejä selkeästi, osa taas ei näytä niitä, vaan ns. puree varoittamatta. Koira yrittää aina ensisijaisesti välttää pelon kohdetta, mutta joskus se voi oppia, että hyökkäys on paras puolustus ja käyttäytyä hyökkäävästi. Hyökkäävänkin koiran käytöksen taustalla on usein pelko, se yrittää puolustaa itseään pelottavassa tilanteessa. Siksi rankaisu ei ole hyvä tapa vähentää käytöstä.

Pelkäävä koira ei välttämättä ole toimintakykyinen, eli se ei kykene pelottavassa tilanteessa vastaanottamaan mitään uutta tietoa. Tärkeintä koulutuksessa on käytöksen taustalla olevan tunnetilan muuttaminen. Se onnistuu parhaiten vastaehdollistamalla ja siedättämällä koiraa pelkoa aiheuttaviin ärsykkeisiin. Vastaehdollistaminen tarkoittaa sitä, että aiemmin pelottavaan tai epämukavaan ärsykkeeseen yhdistetään toistuvasti jokin miellyttävä ärsyke. Systemaattinen siedättäminen tarkoittaa sitä, ettei heti aloiteta lähietäisyydeltä, vaan välimatkaa lyhennetään asteittain.

Dia2 Dia1

 

Joka tapauksessa. Pelkoaggressiivisuus ei poistu itsestään ja toimenpiteitä tarvitaan.

  1. Vältä tilanteita, joissa koira joutuu puolustautumaan. Mitä enemmän se joutuu näihin tilanteisiin ilman koulutusta, sitä enemmän ei-toivottu käytös vahvistuu.
  2. Pidä koira hihnassa tai toisessa huoneessa, jos se pelkää vieraita. Sekin voi olla koiralle helpotus, että se saa vieraiden tullessa tyhjentää kongia toisessa huoneessa koiraportin takana. Koirien ei tarvitse päästä tutustumaan vieraisiin, varsinkaan jos tilanteeseen liittyy pienikin riski.
  3. Älä päästä ihmisiä koskemaan koiraasi väkisin. Peloissaan olevaa koiraa ei kannata lähestyä ”rauhoitellen” – se saattaa painostaa koiraa yhä enemmän.
  4. Opettele ennakoimaan tilanteita ja hallitsemaan niitä. Voit kääntyä pois tai kuljettaa koiran sivummalle.
  5. Jos koirasi pelkää eläinlääkäriä, älä odota, että tilanne korjaantuu itsestään. Käy odotustilassa syöttämässä koiraa ja siedätä sitä ympäristöön. Voit harjoitella kuonokopan pukemista jo kotona, silloin se ei tule uutena ja epämiellyttävänä asiana eläinlääkärissä. Muista aina kertoa lääkärille, jos koirasi pelkää, jotta hän voi huomioida sen.

Näiden varotoimien lisäksi pitäisi pystyä järjestämään sellaisia harkoituksia, joissa koira onnistuu. Hyvien kokemuksien kerääminen vie aikaa ja energiaa, mutta voin taata, että peloista vapaan koiran kanssa elämä on huomattavasti helpompaa kuin pelokkaan.

Vaaralliset, vaaralliset koirat

Koira, joka osoittaa aggressiivista käyttäytymistä ihmistä kohtaan, joutuu usein lopetetuksi tai annetaan pois ongelmakoirana. Hyökkäilevät koirat ovat riski ihmisille, mutta aggressiivinen käytös on myös merkki eläimen pahoinvoinnista. Tietyt rodut kantavat aggressiivisen leimaa, vaikka tosiasiassa kaikista koirista saa vaarallisia lemmikkejä kouluttamalla.

Laajalla kyselytutkimuksella haluttiin selvittää aggressiivisen käytöksen taustatekijöitä. Liki 4000 vastauksen perusteella voitiin päätellä seuraavia asioita:

  • Yleisintä on aggressiivinen käytös kotiin saapuvia vieraita ihmisiä kohtaan. Harvinaisempaa on aggressiivinen käytös perheenjäseniä kohtaan.
  • Neljä prosenttia koirista välttelee tai piiloutuu perheenjäseniltä, joka kymmenes koira välttelee vieraita ihmisiä.
  • Tutkimusten mukaan osallistuminen pentukursseille vähentää todennäköisyyttä siihen, että koira käyttäytyy aggressiivisesti vieraita ihmisiä kohtaan kotona sekä kodin ulkopuolella.
  • Rankaisuun perustuvat koulutusmenetelmät (kolinapurkit, selättäminen, retuuttaminen ja muut fyysiset rankaisut) ja negatiivisen vahvisteen käyttö lisäävät todennäköisyyttä siihen, että koira käyttäytyy aggressiivisesti.
  • Tutkijoiden mukaan selittäviä tekijöitä aggressiiviseen käyttäytymiseen ovat ennemmin yksittäisen koiran kokemukset kuin esimerkiksi koiran rotu.

Rotujen leimaaminen tai kieltäminen ei ole mielestäni johtanut mihinkään hyvään. Monissa maissa on ns. kiellettyjä rotuja, mikä ei todellakaan ratkaise ongelmia.

Suuri tekijä aggressiivisen käytöksen taustalla on pelko. Moni hyökkäävä koira on arka ja pelko motivoi käytöstä. Rankaiseminen vain pahentaa kierrettä. Tyypillinen esimerkki on lapsi, joka lähestyy peruuttaavaa koiraa – kun koira ei enää pysty pakenemaan, se puolustautuu.

Kannattaa panostaa koiran elämän alkuvaiheisiin, silloin kaikki on helpompaa.

Casey et al. 2014

Lapsia purevat koirat

Iloinen, surullinen, pelokas ja vihainen. Näistä vaihtoehdoista koehenkilöiden piti valita koiran tunnetila, kun heille näytettiin videopätkiä. Aikuiset osasivat tulkita koiran tunnetilan videolta liki 90 % oikein. Kymmenvuotiaat osuivat oikeaan hieman yli 70 % tapauksista, kahdeksanvuotiaat 65 %, kuusivuotiaat liki 60 % ja nelivuotiaat osuivat oikeaan alle puolessa tapauksista.

Lapsille vaikeinta oli tunnistaa pelokas koira. Nuoret lapset tulkitsivat pelokkaan koiran usein iloiseksi. Tämä voi olla yksi selittävä tekijä sille, miksi juuri lapset tulevat purruiksi niin usein.

Pelkäävä koira ei välttämättä murise tai hauku tai muuten äänekkäästi varoita ennen puremista. Lasten on kohtuullisen helppoa pysyä kaukana haukkuvasta tai murisevasta koirasta, mutta pelokasta koiraa lapsi saattaa lähestyä hyvinkin reippaasti. Pelokkaan koiran kannalta lähestyvä lapsi järkyttää ja jos se kokee, ettei sillä ole pakenemisen mahdollisuuksia, se yleensä puree. Koira saattaa purra myös pelästyessään, esimerkiksi jos lapsi kaatuu nukkuvan koiran päälle.

Parhaiten näitä ikäviä tilanteita voi välttää ennakoimalla. Lasta ei tule jättää koiran kanssa ilman valvontaa. Koiralle kannattaa järjestää sellainen lepopaikka, johon lapsi ei pääse ja jossa saa halutessaan olla rauhassa. Lapselle kannattaa opettaa ne merkit, joista voi päätellä koiran tunnetilan luotettavasti ja kertoa milloin koiraa kannattaa lähestyä. Lisäksi koiraa voi vastaehdollistaa lapsen lähestymiseen ja käsittelyyn. Lapsi voi olla koiran kannalta pelottava, koska hän ei käyttäydy samalla tavalla ennakoitavasti kuin aikuiset.

Toinen tilanne, jossa lapsi on vaarassa joutua purruksi, on resurssiaan puolustava koira. Tässä tilanteessa koira rähähtää esimerkiksi ruokakupilla tai leluja puolustaessaan. Koiraa voi kouluttaa niin, että se ei koe lähestyvää lasta uhkaksi.

dog-body-language

 Lakestani et al. 2014.

 

Opitaan koiraa

Mistä tiedät, että lemmikkisi stressaa? Käytätkö sykemittaria tai mittaatko kortisolipitoisuuksia? Vai luotatko silmään?

Liki kahdentuhannen tutkimukseen osallistuneen joukosta yli puolet ymmärsi, että lemmikin stressi on huono asia, joka voi johtaa sairauksiin. Omistajat liittivät stressioireisiin usein vinkumisen, levottoman liikkumisen, aggressiivisen käytöksen, jatkuvan haukkumisen ja läähättämisen. Kun muistamme ns. aggressiivisuuden portaat (huono suomennos), voimme päätellä että omistajilla oli puutteita huomata koiransa lievempi stressitila, joka ilmenee haukotteluna, lipomisena tai pään kääntämisenä.

Vastanneista suurin osa oli sitä mieltä, että heidän koiransa olivat stressaantuneita harvoin jos koskaan. Miesvastaajien mielestä koirat olivat keskimäärin vähemmän stressaantuneita kuin naisvastaajien.

Eläinten käyttäytymistä olisi pystyttävä tulkitsemaan, jotta voisi 1) taata lemmikin hyvinvoinnin, 2) ennakoida ja välttää riskitilanteet ja 3) välttyä vahingoilta. Lapset ovat nopeita oppimaan – heille voi kertoa miltä näyttävää kissaa ei saa silittää tai missä tilanteissa koira kannattaa jättää rauhaan. Pitäisi vaan päästä siitä ideasta ensin eroon, että lapset opetetaan pöllyttämään eläimiä ja ”olemaan niiden yläpuolella”…

Mariti et al.(2012)